Liimatan taival 7 / 2019

Rautavaaran Ylä-Keyritty on noin seitsemän kilometrin pituinen, kapea järvi, jonka rannalla sijaitsee Metsäkartanon nuorisokeskus.

Järven ympäri vie 23 km:n pituinen retkeilyreitti, Liimatan taival. Reitti on pääosin helppokulkuinen. Keyritynjoki ylitetään siltaa pitkin.

Maisemat ja rantapolut ovat parhaimmillaan upeita, kuten Huutoniemen harjulla, mutta reitti kulkee välillä myös autoteitä pitkin ja hakkuuaukioiden kautta.

Reitin erikoisuus on kapulalossi tai "laiturilossi", jonka avulla ylitetään Huutoniemen ja Keyritynniemen välinen salmi.

Kävelin reitin heinäkuussa. Ilmoista ei voinut valittaa. Ei edes suomalainen.

Teksti Keyritynniemen laavun katossa on täyttä asiaa!

Välillä polku katosi hakkuuaukean taimikon ja horsmien sekaan. Kiersin tämän kohdan hiekkatietä pitkin.

Heinäkuussa itikoita oli paljon enemmän kuin kuvasta näkyy! Ja itikat kyllä huomasi ilman kylttiäkin...

Reitin varrella ja etenkin järven koillispuolella on monta ojaa, joiden yli on rakennettu siltoja. Monet sillat olivat huonossa kunnossa. Useimmat ojat ovat kuitenkin niin kapeita, että ainakin aikuinen harppaa helposti niiden yli. Kuivana kesänä ojien ylityksessä ei ollut vaikeuksia.

Sinisiipien kokoontumisajot.

Metsäkartanon komea hiekkaranta.

Aprilliyö Älänteellä 2019

Maalis-huhtikuun vaihteessa suuntasin Rautavaaraan Älänteelle ahkion ja OAC-suksien kanssa. Suunnitelmana oli yöpyä Haatainniemen laavussa.

Vaikka Näätähiekalle päin menevä tie oli aurattu ainakin jonkin matkaa risteyksestä eteenpäin, päätin jättää auton tien 582 varteen. Hiihtelisin aluksi tietä pitkin, sitten metsän kautta suolle, ja lopuksi järven rantaa tai jäätä pitkin leiripaikalle. Matkaa parkkipaikalta laavulle oli linnuntietä 7 km.

Talitintillä oli kovasti asiaa minulle tien varressa. Kävin vilkaisemassa Kalliokoskea ja Myllykoskea. Tiilikanjoki uinui vielä ennen kevättulvia.

Näätähiekan risteyksen jälkeen aurattu osuus loppui, mutta tiellä oli edelleen hyvä hiihdellä.

Venäjänmäen kohdalla poikkesin tieltä ja lähdin metsään kohti Venäjänlampea. Maastokarttaan  merkitty polku oli ahkion kanssa vaikeakulkuinen. Metsä oli sen verran tiheä, että piti välillä jättää Fjellpulken parkkiin ja käydä etukäteen tiedustelemassa reittiä. Ahkion kanssa ei mahtunut kääntyilemään, joten irrotin valjaat ja vedin ahkiota käsin eteenpäin.

Onneksi muutaman sadan metrin metsässä äheltämisen jälkeen edessä aukesi Venäjänlampi ja sen takana Multasuo. Suksin suolle! Hanki kantoi hyvin ja suolla oli helppo ja mukava hiihtää.

Loppumatkan hiihtelin Tiilikanselän jäitä pitkin. Aurinko alkoi laskea, kun saavuin laavulle.

Haatainniemen laavu oli siisti, mutta liiterin polttopuut olivat melkein lopussa ja huussissa oli paljon eläinten jätöksiä. Vieraskirjassa oli tammi-maaliskuulta vain viisi merkintää. Metsähallitus on ilmeisesti säästötoimien vuoksi lopettamassa laavun huollon kokonaan.

Tein avannon jäähän ja laittelin ruokaa. Illalla niemessä kävi tuuli ja toi nuotion savut sisään laavuun, joten vaatteet tuli savustettua. Tuli kirkas pakkasyö. Tähdet tulivat esiin ja tuulikin tyyntyi.

Aamuyöllä nukuin laavussa levottomasti ja heräsin jäiden paukkumiseen, joka niemen kärjessä kuului voimakkaana. Aamulla kuitenkin nukutti sikeästi ja nousin vasta kymmenen jälkeen.

Aprillipäivä oli aurinkoinen. Hiihtelin Haatainniemen rantoja pitkin takaisin Multasuolle.

Tällä kertaa käännyin itään ja kiersin Venäjänmäen toiselta puolelta. Suolla oli kiva suksia.

Tiheä metsä ei houkutellut hiihtäjää. Lounastauon jälkeen ylitin ojan ja jatkoin tietä pitkin etelään. Tienvarren taimet ja oksat olivat kuitenkin jäätyneet kiinni lumeen, mikä teki menosta paikoitellen hankalaa... Välillä piti myös kierrellä puita.

Loppumatkalla poikkesin Näätäsuon hienoihin maisemiin. Näätähiekan uimaranta jäi tällä kertaa väliin...

Karpaloretki Tiilikalle 2015

Rautavaaralla sijaitseva Tiilikkajärven kansallispuisto on oiva kohde patikointiin ja melontaan, jotka voi vaikka yhdistääkin samaan retkeen. Puistossa on todella paljon hiekkarantoja ja soita. Tiilikkajärvellä on yksi pieni autiotupa (Koseva) ja yksi suuri varauskämppä (Uiton kämppä). Venäjänhiekan pitkä hiekkaranta on leiripaikoista suosituin.

Purotaidetta.

Ohessa on kuvia Puijon Ladun Karpaloretkeltä 26.-27.9.2015. Tällä kertaa lähdin patikoimaan Tiilikkajärven pohjoispuolelta, sillä polut Pohjoislahdesta Uiton kämpälle olivat minulta vielä kävelemättä. Kovin kauan ei tarvinnut yksin kävellä, kun seuraan jo liittyi Ladun innokkaita geokätköilijöitä...

On tämä retkeily rankkaa...

Tiilikanaution tila.

Karpalot kuuluvat karpaloretkeen.

Se on syksy nyt.

Uiton kämpässä ja sen pihapiirissä yöpyi kymmenkunta latulaista, mukana oli retkeilijöitä myös Kiuruvedeltä ja Juankoskelta. Sauna lämpeni ja uimassakin tuli (nopeasti) käytyä. Illalla oli hieno kuutamo ja muutenkin reissu meni hyvin. Kirsille kiitos retken järjestelyistä!

Uiton kämppä.

Iltanuotiolla.

Tulvivalla Keyritynjoella 2015

Helle ei kiusannut meitä toukokuussa Rautavaaran Keyritynjoella. Ilman lämpötila oli viiden asteen tuntumassa, vettä sateli ja tuulikin jonkin verran. Puolet porukasta otti lähituntumaa veteen, eikä sekään lämmintä ollut. Kaikin puolin viileä melontareissu siis...

Keyritynjoki virtaa erämaisissa metsä- ja suomaisemissa Rautavaaran Ylä-Keyritty-järveltä Keyritty-järvelle, siitä edelleen etelään ja yhtyy Puntinjokeen. Nämä vedet virtaavat Pisankosken kautta Tahkon vesireitille.

14.5.2015 aloitimme päiväretkemme Keyritynjoen yläosalle tien 87 sillan lähistöltä ja lopetuspaikka oli Hakapadon lavan kohdalla melko lähellä Rautavaaran keskustaa. Melontamatka oli noin 26 km, reitillä oli noin 14 koskea ja kokonaispudotus oli vajaa 60 m. Vesi oli tulvakorkeudessa ja lähtöpaikalla sillan alla vedenkorkeusmittari näytti noin 105 cm.

Meidän eli Puijon Ladun retkikunnan (Antti, JP, Pentti ja Tuija) lisäksi liikkeellä oli Avokanoottiyhdistyksen porukka, joka sattumalta meloi saman reitin samana päivänä lähes samaan aikaan. Katsoimme parhaaksi päästää Harrin ja kumppanit lähtemään edeltä “reittiä raivaamaan”...

Aluksi melottiin järvi- ja lampiosuuksia: Jokijärvi, Keskimmäinen ja Alimmainen. Vesi oli niin korkealla, että oikaisimme välillä metsän kautta. Eipä ole aiemmin tullut metsässä melottuakaan.

Tulva-aikaan voi meloa myös metsässä!

Ensimmäisten pienten koskipaikkojen jälkeen jäimme Saariselle syömään eväitä ja testaamaan Ikea-mallista (itse rakenneltua) risukeitintäni. JP tosin kokkaili kaasulla huomattavasti nopeammin, mutta onhan risujen polttelu kaikin puolin tunnelmallisempaa. Onhan?

Meilläkin oli mukana yksi avokanootti…
vai miksihän tätä “ilmalaivaa” pitäisi kutsua?

“Syöksy ali synkän sillan”

Saarisen jälkeen alkoi varsinainen jokiosuus ja kosket, jotka osoittautuivat paikoin haastaviksi. Kalliokoskella virta vie kohti kalliota, joten tarkkana on oltava. Virtaanmenoa ja akanvirtaan siirtymistä piti hieman muistella... (pitäisiköhän käydä joskus treenaamassa?)

Korkeakoski tulvii.

Suurimmalle koskelle eli Korkeakoskelle tultaessa puolet porukasta oli jo kastautunut, joten päätimme suosiolla kiertää Korkeakosken. Laavulla oli hyvä pitää taukoa.

Korkeakosken laavu.

Loppumatkan Pitkäkoski, jonka kaikki selvittivät hienosti, oli tosiaan pitkä. Kuohuvaa koskea jatkui yli kilometrin verran ja tämän jälkeen piti ihan hengähtää suvannossa. Pitkäkosken jälkeen rannoilla alkoi näkyä enemmän asutusta, paluu “sivistyksen pariin” oli siis lähellä. Siikakoski sillan alla vaikutti helpolta, ja kohta oltiinkin maalissa. Sitten takaisin lähtöpaikalle auton hakuun ja kotia kohti väsyneenä, mutta monta kokemusta rikkaampana…

Erämainen Keyritynjoki on tulvalla retkimelojalle melko haastava, joten koskikokemus ja -varusteet ovat ehdottomasti tarpeen. Veden laskiessa melonta taas voi mennä kivillä kolisteluksi, joten vedenkorkeuden kanssa on oltava tarkkana.

Reitillä on useita laavuja ja tulipaikkoja, joiden taso ja huoltotilanne vaihtelevat. Kallan Melojat on tehnyt vuonna 2012 reitistä selvityksen ja suunnitelman reitin kehittämiseksi, mutta ilmeisesti paljoakaan kehitystä ei ole tähän mennessä tapahtunut. Reipas omatoimiretkeilijä toki pärjää vähemmilläkin palveluilla.