2020-10-29

Pyhältä Luostolle 6 / 2020



Talvella 2019-2020 Lapissa oli valtavasti lunta. Kesäkuun alkupuolella monet pohjoiset reitit olivat vielä lumen tai veden vallassa. Tämän vuoksi alkukesän vaellussuunnitelmia piti vähän muuttaa, ja kohteeksi valitsimme Pyhä-Luoston kansallispuiston. Pyhä-Luoston kesäretkeilyreitti kulkee tunturiketjua pitkin ja reitin viimeiset lumet olivat juuri sulamassa...


Lähdimme liikkeelle Luontokeskus Naavan pihalta illansuussa. Alkumatka kuljettiin laskettelurinteiden poikki ja tietä pitkin. Ei kovin erämaista, mutta pian kelopuiden näkeminen piristi mieltä.




Tuonne alas ei ollut asiaa. Isokurun reitti oli suljettu tulvavesien vuoksi, ja portaatkin taisi olla remontissa.


Leiriydyimme hienolle Karhunjuomalammen taukopaikalle. Suositussa paikassa riitti muitakin kulkijoita, joten laitoimme teltan hieman sivummalle.


Nukkumaan ei ollut kiire, sillä valoa riitti läpi yön...

Aamulla kuukkelit liihottelivat leirin lähistöllä, mutta eivät tulleet eväitä syömään.


Seuraavana päivänä pidimme evästauon kovia kokeneiden, vanhojen puiden juurella.


On siis kesä?


Reiteillä ei enää ollut lunta, mutta polku oli muuttunut puroksi. Yksi retkeilijä loikki meitä vastaan pikkukengissä.



Poikkesimme Peurakeron huipulle katselemaan tunturiketjua ja ympäröiviä maisemia.




Kapustarinta vihelteli tunturissa.



Söimme Huttuloman tuvalla ja jatkoimme Huttutunturiin. Illalla saavuimme Kapustan autiotuvalle. Vedenottopaikka oli tulvan ja hulevesien vallassa, mutta keittelimme vettä juotavaksi.


Siistillä tuvalla oli melko hiljaista, joten ajattelimme jäädä tupaan yöksi. Tupaan kuitenkin tuli kimalaisia! Niillä taisi olla pesä jossain tuulikaapin lähistöllä. Ohjasin pari kimalaista ystävällisesti ulos. Nukkumaan käydessämme pörriäisiä tuli lisää... Lopulta päätimme luovuttaa ja siirtyä pihan puolelle telttailemaan. Unet jäivät vähiin, mutta aamulla piti nousta ajoissa, koska tähtäsimme Luosto-Pyhä-bussiin.


Porontahtomassa herää kysymys, mitä poro tahtoi?




Pikku-Luoston rakkaa.


Pikku-Luostolta näkyy Lampivaaran ametistikaivos - erikoinen paikka keskellä kansallispuistoa. 


Retki sujui hyvin, ilmat olivat hienot, eikä hyttysistäkään ollut haittaa. Vaikka reissu oli vain parin vuorokauden mittainen, se vaati veronsa. Torkahdin nimittäin heti päästyäni pikkubussiin, joka vei meidät takaisin Naavaan.







2020-10-04

Peranganjoki kesäkuussa 2020

Perangan reitti on yksi Hossan alueen melontareiteistä. Peranganjoen ja useiden järvien ketjun kautta vedet virtaavat itään kohti Hossanjärveä, jossa Hossan vesireitit yhtyvät, ja sieltä edelleen etelään Hossanjokea pitkin. 

Perangan reitin vaativin osa (Lounatkoskea lukuunottamatta) on Peranganjoki. Joessa on 13 koskea, joista pari-kolme on retkimelojalle haastavia. Erämaiset maisemat kuitenkin palkitsevat melojan...

Retkeä ei suunniteltu pitkään. Peranganjoki kiinnosti sekä minua että Timoa, joten sovimme melontaretkestä, mutta Perankaan, 5-tien varteen, ehdittiin vasta illalla. 

Retken pääsponsorina oli Kainuun Luontoretket, jonka kalustolla oltiin liikkeellä.

Aloitimme melonnan Iso-Perankajärven itäpään venerannasta. Alkumatkan ajan järvellä kävi vastatuuli, joka hillitsi menoa.

Hyvin lumisen talven jälkeen alueen vedet olivat korkealla vielä kesäkuun alkupuolella. (Hossanjärven vedenkorkeus oli noin 214,3 m ja tulovirtaama yli 30 kuutiota/s.)

Peranganjoen alkupään monet pienet kosket olivat helppoja meloa. Useimmat kivet olivat veden peitossa ja virta kuljetti meitä mukavasti.



Joenvarren erämaiset metsä- ja suomaisemat olivat mahtavia.



Mutkitteleva virta vei meitä eteenpäin. Alunperin ajattelimme päättää iltaretken kohtaan, jossa Peranganjoki alittaa 5-tien. Tulimme kuitenkin sillan luokse jo hyvissä ajoin ja päätimme jatkaa melontaa, vaikka hankalimmat kosket olivat vielä edessä päin.


Totuuden hetki koitti Laukkukoskessa (joissakin kartoissa lukee vain Kuusikoski), joka on reitin vaikein paikka. Laukkukosken luokitus on II+, koski on vauhdikas ja kivinen. Emme lähteneet kiertämään, vaan päätimme laskea kosken.

Minä horjahdin suurimmissa aalloissa, mutta sain pidettyä kajakin pystyssä. Timon paatti kaatui ja edessä oli uimareissu suvantoon. Märkäpuku kuitenkin lämmitti ja pian matka jatkui.


Koskijakson jälkeen joki rauhoittui joksikin aikaa. Illan hiljaisuuden rikkoivat vain kaksi hirveä, joiden näimme nousevan joesta.



Kainuussa on paljon kauniita paikkoja, kuten Hevonperseenmutka. Tarina kertoo, että tukinuitto olisi joskus mennyt pahasti pieleen joen tässä mutkassa...


Hevonperseenmutkan laavulla lämmiteltiin ja syötiin eväitä.


Laavun luona Perankajoen ylittää silta, joka näytti vähän huonokuntoiselta.


Evästelyn jälkeen melonta jatkui kohti Pitkäkoskea, jonka kuohuvat aallot ottivat meidät vastaan. Koski oli kuitenkin Laukkukoskea helpompi ja siitä selvittiin aaltojen rytmissä meloen. Tämän jälkeen edessä oli vain pari helppoa koskea.



Ilta oli jo pitkällä, kun saavuimme Iso-Kukkuri-järvelle, johon melontaretkemme päättyi. Hienon reissun kunniaksi Timo päätti vielä kastautua rannassa. Autojen siirron jälkeen päästiin lopulta saunaankin...


2020-07-05

Wanha Witonen toukokuussa 2020



Suomi meloo-tapahtumassa vuonna 2012 meloin pätkiä Wanhan witosen melontareitistä, mutta suurin osa reitistä jäi näkemättä ja kokematta. Kahdeksan vuoden kuluttua palasimme samoihin maisemiin kolmen hengen porukalla.


Aluksi siirsimme toisen auton Jämsänkoskelle ja iltapäivällä lähdimme melomaan Petäjävedeltä. Kirveslahden venerannasta oli helppo lähteä liikkeelle. Reitin ensimmäinen nähtävyys on Petäjäveden vanha kirkko, joka on Unescon maailmanperintökohde.


Taloja ja mökkejä rannoilla riitti, mutta muuten melontareitti vaikutti mukavalta. Opasteita oli rannoilla ja saarissa yllättävänkin paljon, kompassia ei tarvinnut katsella. Vain harva melontareitti on yhtä hyvin merkitty. Maksullinen reittikartta on silti tarpeen, koska kaikkia taukopaikkoja ei ole millään tavalla merkitty maastokarttoihin. (Esim. Metsähallituksen Retkikartasta tämän reitin taukopaikkoja ei tällä hetkellä löydy).


Reitin taukopaikkoja oli vasta kunnostettu. Pirkonsaaressa taukoa pidettiin tuliterässä kotalaavussa. Pohjoisesta puhaltava tuuli nopeutti melontaa, mutta myös viilensi nopeasti, joten jatkoimme melontaa.



Ensimmäisen päivän, ja ehkä koko reitin, hankalin paikka oli Piesalanjoen Hankakoski. Pujottelu kapeaa väylää pitkin onnistui hyvin.





Vilkaistuamme Lapinkosken taukopaikkaa päätimme jatkaa matkaa Kuivaniemeen saakka. Kalliokosken voimalaitoksen ohitus sujui helposti. Apuna kanoottien siirrossa olivat hienot kärryt - tosin renkaissa ei juurikaan ilmaa ollut.



Vuojansalon Kuivaniemi oli oiva leiripaikka, jossa yöpyi meidän lisäksemme kolme muutakin melojaa.

 



Wanhan witosen melontareitillä vuorottelevat pienet järvet ja niiden väliset jokiosuudet ja pienet kosket.


Rentukat kukkivat monin paikoin jokien varsilla.



Alemman Survosenkosken kävimme katsomassa rannalta ennen laskua, ja koskenlasku sujui helposti.


Ison Rautaveden rannassa Lylyniemen taukopaikalla oli yksi reitin harvoista hiekkarannoista. Myös Lylyniemessä oli uusi kotalaavu.



Luomenkoskien jälkeen saavuimme Lahnajärvelle ja leiriydyimme Iso-Hiekan taukopaikalle. Lähes kaikki kävivät lähes uimassa viileässä vedessä...




Yöllä järven pintaan nousi usvaa.



Retken kolmantena päivänä reitillämme ei ollut enää mainittavia koskia. Lounaan söimme Runonsaaressa, joka oli viimeinen "kunnollinen" taukopaikka ennen isomman tien varteen saapumista. Tässä vaiheessa huomattiin, että pullien paisto meinasi unohtua, vaikka taikina oli jo hyvin kypsynyt!


Varpaisniemen uimarannalla oli hyvin tilaa yhdelle varikselle.


Meloimme kolmessa päivässä yhteensä noin 54 km. Säät olivat lähes täydelliset, tosin lopussa oli muutama kilometri ankaraa vastatuulta, ennen kuin saavuimme "maaliin" Jämsänkoskelle, Oinaalan urheilukentän lähistölle.


Wanhan witosen reitti on mukavan vaihteleva ja monipuolinen. Paikoitellen maisemat ovat jopa erämaisia, mutta toisinaan meloja huomaa olevansa kuin "mökkinäyttelyssä". Toukokuisella retkellämme oli rauhallista, liikkeellä oli vain muutama muu meloja ja joitakin veneilijöitä. Luonnonrauhaa häiritsivät lähinnä vain satunnaiset traktorien äänet.