2016-12-31

Tulvivalla Keyritynjoella 2015


Helle ei kiusannut meitä toukokuussa Rautavaaran Keyritynjoella. Ilman lämpötila oli viiden asteen tuntumassa, vettä sateli ja tuulikin jonkin verran. Puolet porukasta otti lähituntumaa veteen, eikä sekään lämmintä ollut. Kaikin puolin viileä melontareissu siis...





Keyritynjoki virtaa erämaisissa metsä- ja suomaisemissa Rautavaaran Ylä-Keyritty-järveltä Keyritty-järvelle, siitä edelleen etelään ja yhtyy Puntinjokeen. Nämä vedet virtaavat Pisankosken kautta Tahkon vesireitille.


14.5.2015 aloitimme päiväretkemme Keyritynjoen yläosalle tien 87 sillan lähistöltä ja lopetuspaikka oli Hakapadon lavan kohdalla melko lähellä Rautavaaran keskustaa. Melontamatka oli noin 26 km, reitillä oli noin 14 koskea ja kokonaispudotus oli vajaa 60 m. Vesi oli tulvakorkeudessa ja lähtöpaikalla sillan alla vedenkorkeusmittari näytti noin 105 cm.





Meidän eli Puijon Ladun retkikunnan (Antti, JP, Pentti ja Tuija) lisäksi liikkeellä oli Avokanoottiyhdistyksen porukka, joka sattumalta meloi saman reitin samana päivänä lähes samaan aikaan. Katsoimme parhaaksi päästää Harrin ja kumppanit lähtemään edeltä “reittiä raivaamaan”...





Aluksi melottiin järvi- ja lampiosuuksia: Jokijärvi, Keskimmäinen ja Alimmainen. Vesi oli niin korkealla, että oikaisimme välillä metsän kautta. Eipä ole aiemmin tullut metsässä melottuakaan.




Tulva-aikaan voi meloa myös metsässä!

Ensimmäisten pienten koskipaikkojen jälkeen jäimme Saariselle syömään eväitä ja testaamaan Ikea-mallista (itse rakenneltua) risukeitintäni. JP tosin kokkaili kaasulla huomattavasti nopeammin, mutta onhan risujen polttelu kaikin puolin tunnelmallisempaa. Onhan?


Meilläkin oli mukana yksi avokanootti…
vai miksihän tätä “ilmalaivaa” pitäisi kutsua?



“Syöksy ali synkän sillan”







Saarisen jälkeen alkoi varsinainen jokiosuus ja kosket, jotka osoittautuivat paikoin haastaviksi. Kalliokoskella virta vie kohti kalliota, joten tarkkana on oltava. Virtaanmenoa ja akanvirtaan siirtymistä piti hieman muistella... (pitäisiköhän käydä joskus treenaamassa?)


Korkeakoski tulvii.

Suurimmalle koskelle eli Korkeakoskelle tultaessa puolet porukasta oli jo kastautunut, joten päätimme suosiolla kiertää Korkeakosken. Laavulla oli hyvä pitää taukoa.


Korkeakosken laavu.

Loppumatkan Pitkäkoski, jonka kaikki selvittivät hienosti, oli tosiaan pitkä. Kuohuvaa koskea jatkui yli kilometrin verran ja tämän jälkeen piti ihan hengähtää suvannossa. Pitkäkosken jälkeen rannoilla alkoi näkyä enemmän asutusta, paluu “sivistyksen pariin” oli siis lähellä. Siikakoski sillan alla vaikutti helpolta, ja kohta oltiinkin maalissa. Sitten takaisin lähtöpaikalle auton hakuun ja kotia kohti väsyneenä, mutta monta kokemusta rikkaampana…






Erämainen Keyritynjoki on tulvalla retkimelojalle melko haastava, joten koskikokemus ja -varusteet ovat ehdottomasti tarpeen. Veden laskiessa melonta taas voi mennä kivillä kolisteluksi, joten vedenkorkeuden kanssa on oltava tarkkana.

Reitillä on useita laavuja ja tulipaikkoja, joiden taso ja huoltotilanne vaihtelevat. Kallan Melojat on tehnyt vuonna 2012 reitistä selvityksen ja suunnitelman reitin kehittämiseksi, mutta ilmeisesti paljoakaan kehitystä ei ole tähän mennessä tapahtunut. Reipas omatoimiretkeilijä toki pärjää vähemmilläkin palveluilla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti